Kaksituhattakaksitoista

Paljon on tapahtunut. Melkein jopa liikaa yhdelle vuodelle. Korvaamattomia kokemuksia, ihania muistoja ja toisaalta hetkiä, jotka olisin halunnut jättää väliin.

Vaihto-ohjelmaan, johon osallistuin viime vuonna, kuului saksalaisten vastavierailu meillepäin pariksi viikoksi, ja se ajoittui helmikuulle. Oli suuria suunnitelmia, jotka kariutuivat mun osalta, mutta hauskoja hetkiä riitti siitä huolimatta. Kariutuminen johtui kahden sukulaisen kuolemasta samana päivänä, toisistaan tietämättä, saman tunnin sisällä, toistensa äiti ja poika. Se tavallaan kiehtoo mua edelleen, erikoisella tavalla. Vaikka lasketteluviikonlopun sijaan päädyin hautajaisiin, rinteeseen pääsikin kyllä keväämmällä ihan kunnolla. Esimerkiksi Rukalla tuli käytyä, sinänsä merkittävää, etten mä ollut ikinä aiemmin ollut niin pohjoisessa

Kesältä mun ainoat kuvat ja parhaat muistot ovat Liettuasta ja riparilta. Muusta en edes muista paljon mitään, jos en erikseen ryhdy miettimään. Perinteisen sateisen suomalaiskesän parhaat hetket ja samalla myös säät elin poissa kotoa, siksi kesäkelit tuntuivat ihan erityisen mitättömiltä tänä vuonna. Ratsastusripari ja sen marraskuinen jatkisviikonloppu olivat kyllä aika kallis vaihtoehto kotiseurakunnan rippileirille, mutta kaiken sen arvoisia - enemmänkin. Enemmän kuin mitään koko vuodesta kaipaan niitä kymmentä ainutlaatuista heinäkuun päivää, jotka muistan ikuisesti.

Saksaankin on ikävä. Palasin sieltä paitsi arvokkaan työkokemuksen kanssa, myös muutaman uuden ystävän ja monta hauskaa muistoa rikkaampana. Lentopalloa saksalaisen poikajoukkueen kanssa, sadonkorjuumarkkinat, iltatunnit Bremenin juna-asemalla... Saatan vielä palata, omatoimisesti. Joskus. Haluaisin ainakin.

Japanista olen kirjoittanut jo usean postauksen verran, ja silti jää niin paljon sanomatta. En olisi voinut saada parempaa tilaisuutta tutustua melkein kokonaan vieraaseen kulttuuriin ihan lähietäisyydeltä. Käsitykseni ja mielikuvani maasta muovautui lähes kokonaan uusiksi, kun se mitä kuvitteli tietävänsä, vaihtuikin siihen, mitä omin silmin näki. Ei kukaan kertonut, että roskiksia saa kaupungilla kulkiessa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Tai että ruokakaupoissa ei ole liukuhihnoja kassoilla. Puhumattakaan siitä, että aikuiset miehet pelaavat ratikassa puku päällä Nintendo-konsoleilla, ja tyypilliset japanilaisautot näyttävät siltä, että ne olisi ajettu lyttyyn molemmista päistä.

Blogin aloitin toukokuussa, ensimmäiseni ikinä, ja jo siltä ajalta huomaan kehittyyneeni muotokuvien piirtämisessä. Tunnistettavuus ja näköisyys ovat parantuneet asteittain, sen huomaa helposti kolmesta ylläolevasta naamavärkistä. Muita vertailukohteita ei vielä muutaman kuukauden ajalta ole, mutta ensi vuonna on uusien töiden vuoro, ja aika tutkia edistystä pidemmältä aikaväliltä. Tein yhteisen uudenvuodenlupauksen Uskin kanssa, ja se on opetella värittämään. Mitähän siitäkin tulee...

Hyvää uutta vuotta 2013!